Vaihtovuoden alussa en pystynyt kommunikoimaan espanjaksi lähestulkoon ollenkaan huolimatta siitä, että olin käynyt muutamia alkeiskursseja jo lukiossa. Näin jälkeenpäin ajateltuna ensimmäiset kuukaudet täällä olivat miulle aika haastavia, sillä esimerkiksi kavereiden kanssa puhuminen tuntui välillä ylitsepääsemättömän vaikealta. Tästä johtuen Suomessa niin puhelias Venla muuttuikin lähestulkoon mykäksi. Se tuntui tosi, tosi pahalta.
Miun luokalla on myös toinen vaihtari Yhdysvalloista. Hän oppii espanjaa tosi nopeaan tahtiin ja myös tiedostaa sen. Miusta tuntui, etten itse osannut yhtään mitään häneen verrattuna ja niinpä miusta tuli myös ujo ja sisäänpäinkääntynyt. Jos joskus joku yritti miulle puhua, tämä toinen vaihtari oli sitä heti kääntämässä miulle englanniksi, koska "ethän sä ymmärrä!" Lopulta miusta tuntui siltä, että olin jäänyt ihan täysin tämän toisen vaihtarin varjoon. Ja niinhän se olikin.
Reilu nelisen viikkoa sitten koulumatkallani ajattelin sitä, kuinka paljon miuta ahdistikaan se, etten vieläkään osannut sanoa lähestulkoon mitään. Päätin, että kyseisen koulupäivän aikana tarkkailisin tietoisesti puhumiseni määrää. Tutkimustulokseni olivat järkyttäviä. Käsitin, etten enää uskaltanut edes yrittää. En uskaltanut puhua ja näinpä istuin koulussa lähestulkoon yhdeksän tuntia sanomatta juurikaan mitään. Pelkäsin epäonnistuvani.
Saavuttuani illalla kotiin istuuduin miun sängylle ja jäin miettimään ratkaisua asiaan. Päädyin tulokseen, että miun olisi yksinkertaisesti uskallettava ja yritettävä enemmän. En halunnut painostaa itseäni, joten päätin, että muutos saisi tapahtua ihan rauhassa omalla painollaan.
Seuraavana päivänä menin kouluun ja puhuin. Pikkuhiljaa toinen vaihtari lopetti miulle kääntämisen, mie muutuin päivä päivältä avoimemmaksi ja lopulta huomasin, kuinka kymmenet uudet ihmiset halusivat jutella ja viettää aikaa miun kanssa. Siinä vaiheessa ymmärsin, miten pitkälle olinkaan päässyt.
Tällä hetkellä pystyn jo ymmärtämään kohtalaisen hyvin sen, mitä miulle sanotaan, mutta oma puheen tuottaminen tuottaa edelleen ongelmia. Huomaan kuitenkin jatkuvasti ymmärtäväni enemmän ja pystyväni muodostamaan monimutkaisempia lauseita. Miulla on vielä todella paljon tehtävää ja opittavaa, mutta onhan miulla aikaakin.
Mie oon jo omaksunut aika paljon Chilen puhetyyliä ja voin sanoa, että rakastan sitä. On ihanaa, että paikallisetkin ihmiset huomauttelevat miulle siitä miten puhun, koska sillon ainakin tiedän, että oon tehnyt jotain oikein. Sillon tiedän, että mie oon oppinut.
Hitaasti mutta varmasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti